Olen virittänyt ja viilannut blogin sisuskaluja ja ulkoasua viimepäivinä tuntikausia. Ei siinä mitään. Ehkä se on ollut tarpeen.
Mutta joudun myöntämään yhden asian. Osa tästä yömyöhiin venyneestä virittelystä on sitä, missä olen ollut pitkään hyvä. Se on myös vetkuttelua. Eli oleellisten asioiden välttelyä. Tässä tapauksessa kirjoittamisen välttelyä.
Tänään kävin kirpeän keskustelun asiaan liittyen. Ei puhuttu suoranaisesti vetkuttelusta, kirjoittamisesta tai blogista. Mutta ryhdistäytymisestä ja vastuun kantamisesta.
Yhtenäkin yönä roudasin sohvan varastosta ja etsin sille sopivan paikan sisustuksesta. Herätys oli about 7.15.
Keskustelu liittyi liian myöhäiseen nukkumaanmenoon. Se on ollut minulle pitkään ongelma. Olen päättänyt lopettaa tolkuttoman valvomisen lukemattomia kertoja – varsinkin herätyskellon soidessa. Mutta hyvistä aikeista huolimatta olen lipsunut valvomiseen yhä uudestaan. Yhtenäkin arkiyönä kello 1.15 sain vision, että roudaan sohvan varastosta ja etsin sille sopivan paikan sisustuksesta. Herätys oli about 7.15.
Keskustelussa tein kiusallisen huomion: yritin lypsää oikeutusta olla ottamatta vastuuta uniajastani. Pelkkä ryhdistäytyminen tuntui liian epäpsykologiselta keinolta ratkaista asia. Eihän se niin yksinkertaista voi olla. Halusin kai saada diagnoosin rikkinäisestä sielusta, mikä olisi todistanut ajoissa nukkumisen minulle lähes mahdottomaksi.
Mutta lopulta tajusin, että sieluni on tarpeeksi ehjä pitkille yöunille.
Tajusin (ja lisäksi minulle sanottiin suoraan), että on helpompi paeta vastuutaan kuin myöntää, että voi tehdä, kunhan vain tekee. Mutta helpoin vaihtoehto on harvoin paras.
Ihmiset ovat taitavia keksimään tekosyitä saamattomuudelleen ja ryhdittömyydelleen. Kuluuhan se elämä toki niinkin.
Millaisia syitä sinulla oli tänään siihen, ettet tee juuri sitä, mitä
eniten haluaisit?
P.S. Tämä merkintä on kirjoitettu viiden tunnin unilla.
[P.P.S. Hieman moukaroitu seuraavana päivänä pidemmillä unilla.]
